Penkkiurheilusta

Olen huono penkkiurheilija. Syynä heikkouteen on joko harjoituksen puute tai sitten laji ei vain yksinkertaisesti sovi luonteelleni. Penkkiurheilua voi mielestäni verrata kauhuleffoihin: koko ajan pelottaa ja ahistaa, eikä loppu ole välttämättä edes onnellinen.

Penkkiurheilun rankkuus ei itselläni perustu lajin fyysisyyteen. Kun käy itsekin treenaamassa eikä juhli joka voittoa tai hukuta kaikkia häviöitä kaljahommiin, pysyy fyysinen kuormitus hyvin hanskassa. Tapanani ei ole myöskään pomppia sohvaa rikki kuten kahden harvahiuksisemman Kirvesmiehen tapoihin aikoinaan kuului (aikana, jolloin miehet oli rautaa, laivat puuta ja Viren voitti vaikka kaatui).

IMG_0670

Lajin rankkuus on siis henkistä. Valitettavan usein lopputulos x-mittaisen ahistuksen ja jännittämisen jälkeen on revityt kynnet ja paha mieli. Harmitus, ärsytys. Sellainen kummallinen harmitus, ei ollenkaan sama kuin joka itselle tulee urheillessa. Kun itse, tai viesteissä joku joukkuekavereista epäonnistuu, harmittaa aluksi usein paljonkin, mutta kuitenkin aika pian ajatusmalli kääntyy siihen että ”no ens kerralla saakeli paremmin. Ny reenataan.”

IMG_0654

Kun penkkiurheillessa kannattamani urheilija tai joukkue epäonnistuu, en tiedä miten käsitellä tilanne. En voinut vaikuttaa tappioon millään tavalla enkä voi vaikuttaa tulevaankaan, ja siitä jos mistä tulee paha mieli. Harmitus ei ole vihaisuutta tai pettyneisyyttä taas kaiken pilanneisiin urheilijoihin joista ei vaan ole mihinkään, alkaisivat harjoitella, minä itse osaisin kyllä paremmin. Kyse on enemmänkin myötäelämisestä ja urheilijoiden pettymyksen näkemisestä. En todellakaan jää hävittyjen pelien jälkeen seuraamaan pettyneiden urheilijoiden haastatteluita, koska niistä tulee aivan maailman surullisin olo. Olen hetken (kisan, matsin, turnauksen) tai joskus pidemäänkin (vuosia kestäneen uran ajan) elänyt urheilijan tai joukkueen mukana, mutta tuloksen hetkellä tiemme eroavat ja satumaailma kaatuu. En se ole minä joka tuolla juoksi, enkä minä joka kentällä pelasi. En voi auttaa pettymyksessä mitenkään.

IMG_9282

Otan mielelläni vastaan neuvoja penkkiurheilijan pettymyksen käsittelyyn. Tällä hetkellä nimittäin päädyn usein suojelemaan itseäni mahdolliselta tappiolta, joko a) kieltäytymällä seuraamasta otteluita tai kisoja ollenkaan b) olemalla katsojakumppaneita rasittava pessimisti tai c) olemalla puolueeton. Tunteettomaksi tekeytyminen on hankalaa, koska voittohan se aina on mielessä ja matka siihen herättää pakosti tunteita.

Yksi karmaisevimmista penkkiurheilumuistoistani on Torinon 2006 olympialaisten lätkäfinaalin jälkeen itkeneet aikuiset miehet Selänne, Koivu ja Numminen. Toinen paha on pikkusiskoni Lotan nuorten EM-sprintti Ranskassa. Tietokoneelta katsottiin, kun gps-pallura liikkui täysin väärän suuntaan eivätkä meidän kiljunnat tainneet Ranskaan asti kuulua.

IMG_0275

Usein kauhutrillerit johtavat toki myös onnelliseen loppuun. Viimeisimpänä penkkiurheilutunteita herättivät pikkuleijonat. Ihastuin poikiin ja täytyy vaan sanoa, että onneksi pojat hoitivat homman kotiin. En ole kummoinen lätkäfani, mutta tulin katsoneeksi useamman pelin ja yhtäkkiä koko joukkue tuntui ihan omalta tiimiltä. ”Me voitetaan, me pystytään” taisi ajatella Leijonien itsensä lisäksi aika moni muukin suomalainen. Niin ajattelin minäkin, ja onneksi me voitettiin!

 

IMG_7036

Niin raju en ole, että olisin lähtenyt kultaa mihinkään juhlimaan tai edes sen kummemmin somessa poikia hehkutellut. Sen sijaan menin matsin jälkeen nukkumaan, jotta jaksoin lähteä seuraavana päivänä treenaamaan. Tässä tulee yksi penkkiurheilun positiivisista puolista itselleni; muiden menestys kiertoteitse motivoi ja tsemppaa itseäkin. Toisten riemun näkeminen muistuttaa voittamisen hienoudesta. Tulee tunne, että tuota just mäkin haluan! Koska jotkut palkinnot joskus kotiin tuoneena olen sitä mieltä, että muiden voitossa myötäelämistä hienompaa on kyllä olla itse voittamassa. Nuorten maailmanmestaruuksista haaveileminen (tai jääkiekkomestaruuksista haaveileminen yleensä) on itselleni jo myöhäistä, mutta onneksi omia enkkoja voi parantaa vielä kauan ja paljon, ja itsensä ja rajojensa voittaminen on ikuista!

IMG_1283

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s