Oman elämän suorittaja?

Joskus junnumaajoukkueessa ollessani valmentajamme sanoi minulle ja muutamalle muulle tytölle jotenkin näin: ”Poikien on usein helpompi keskittyä pelkkään urheiluun. Tytöt sen sijaan haluavat olla hyvien urheilijoiden lisäksi myös hyviä koulussa ja hyviä tyttöystäviä.” Silloin taidettiin vähän hymähtää jutulle; kyllä mekin voidaan olla niin kuin pojat. Tässä vuosien kuluessa olen tajunnut, että eihän minusta kylläkään putkiaivoksi ole.

Hyvä urheilija, hyvä opiskelija, hyvä ystävä, hyvä tyttöystävä, hyvä lapsi, hyvä lapsenlapsi, hyvä sisko, hyvä kämppis, hyvä työntekijä, hyvä joukkuekaveri, hyvä ihminen. Mitä näitä nyt on. Ja hyvällähän ei tässä yhteydessä todellakaan tarkoiteta koulunumeroin hyvää kasia, vaan kymppiin pyritään aina.

IMG_2158

Olen tässä jo useita vuosia suorittanut empiiristä koetta ja todennut, että kun oikein yrittää, aika monessa onnistuu yhtä aikaa. Ikinä ei kuitenkaan kaikissa. Vaikka kuinka suorittaa, ei kandista välttämättä tule vitosta, kunto ei kohene, parisuhde kukoista tai kaikkiin ystäviin ehdi pitää yhteyttä. Ja täysin toinen asia on se, mitä mistään jää suorittamalla käteen. Suorittaminen ei välttämättä tarkoita jatkuvaa kiirettä, vaan näistä haluanollahyvä-jutuista saa kasattua myös aikamoisen henkisen paineen. Ja voi kuulkaas sitten kun jossain epäonnistuu, tai siis ei ole täydellinen, niin mikä riittämättömyyden tunne siitä tuleekaan. Nyt ei kuulostaa enää hyvältä?

Suurin ristiriita tulee esille ehkä siinä kohtaa, kun mietitään millainen on hyvä urheilija. Tarkoitan tässä hyvällä urheilijalla menestyvää urheilijaa. Menestyäkseen on harjoiteltava paljon ja laitettava urheilu ykköseksi. Mielestäni urheilijan tulee huipulle päästäkseen olla tietyllä tavalla itsekäs. Urheilun priorisointi ja itsekkyys taas eivät sovi juuri millään tavalla yhteen muiden hyvyys-tavoitteiden kanssa.

IMG_1937

Kiitos urheilun, olen kasvanut hieman itsekkääksi. Nuorempana en tehnyt kesätöitä, vaan keskitin kesäni urheiluun. Ei tarvinnut yrittää olla hyvä työntekijä. En myöskään seurustellut, vaikka se nyt ei yhtä tietoinen valinta ollutkaan. Kaikki ystäväni olivat enemmän tai vähemmän urheilijoita, ja he ymmärsivät, että treenit ja kisat ajavat välillä tärkeimpienkin synttärikekkerien ohi.

Tässä vanhetessa sitä on siirtynyt monimutkaisempaan vaikkakin samalla paljon kiinnostavampaan ja antoisampaan maailmaan. Mukaan on tullut luonnostaan ja toisaalta pitkien loukkaantumisten kautta mukaan niin paljon muutakin kuin urheilu. Olen kaikista niistä asioista kiitollinen, vaikka ehkä silti yhden tai kaksi rasitusmurtumaa voisinkin jättää välistä. Samalla uudet jutut ovat kuitenkin kasvattaneet tässäkinpitääollahyvä-listan liian pitkäksi. Homma, tai siis elämäksihän tätä kutsutaan, on mennyt pahasti suorittamiseksi. Paikoin jo aiemmin, mutta erityisesti viimeiset yhdeksän kuukautta ovat olleet sellaista hulinaa, että päätä huimaa.

Kuten viime postauksessa kirjoitinkin, nyt on aika nautiskella ja opetella taas haaveilemaan. Miettiä missä asioissa haluan oikeasti olla hyvä ja priorisoida ne. Lopuista täytyy luopua tai tyytyä vähempään niiden suhteen. Niin että riitän just tämmöisenä.

IMG_0375

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Oman elämän suorittaja?

  1. viittaatko ensimmäisessä kappaleessa, että urheilija pojat ovat putkiaivoja? siis mitä?

    Toisaalta kun luettelee missä on tarkoitus olla hyvä, jonka jälkeen viittaat, että kaikessa on oltava paras niin molemmat ovat mahdollisia ajanhallinnalla, jota kalenteriksi kutsutaan. Se, että nykyään 1980 syntyneille ja siitä ylöspäin vain täydellisyys kelpaa niin on vanhempien ja median luomaa stereotypiaa, minkä lapset nielee mukisematta. Mikäli ei tähän kykene niin nuoren henkistä puolta ei ole kasvatettu, mutta toisaalta aivain onnelliseen elämään on ”low expectation” tämä mahdollistaa sen, että on positiivisesti yllättynyt, kun työn tulos kantaa hedelmää.

    Oma empiirinen kokemus: kyllä kaikessa onnistuu, kun kokee asian itselle tärkeäksi on valmis panostamaan siihen omaa aikaa. Onnistuminen ei vaan välttämättä tule ensimmäisellä kerralla.

    Riittämättömyyden tunne, kun epäonnistuu – rili? ihminen epäonnistuu elämässään monin kerroin enemmän kuin onnistuu ajatellaan vaikka näin jätkä saa 9 mimmiltä pakit ja kymmenes haluaakin jatkaa matkaa samaan suuntaan niin mitä väliä niin yhdeksällä ei kiitoksella on? vastaus ei mitään ja niitä tuskin edes vähän ajan päästä muistaa, mutta jos siinä yhdeksännen kohdalla olisi masentunut niin voi voi ja lämmin leipä, ehkä siinä tapauksessa kannattaakin mennä kotiin kasvamaan.

    Elämä on mennyt pahasti suorittamiseksi, rili? ”it’s not what happens it’s how you react, because life just happens.”

    Viimeistä kappaleesta plussaa, vaikka olenkin erimieltä. 😊 jatka ihmeessä blogin kirjoittamista, itse ehkä kuitenkin tähtäisin siihen, että lukijalle tuleee hyvä mieli asia sisällöstä huolimatta.

    Tykkää

    1. Moi Joel ja kiitos kommentista!
      Ekaksi sun viimeiseen lauseeseen viitaten: perustin tän blogin kuukausi sitten voidakseni kirjoittaa jonnekin omia ajatuksiani sensuroimatta. Yksityisen päiväkirjan sijaan haluan kirjoittaa julkisesti, jotta saan aikaan keskustelua. Te näette vilahduksen siitä mitä mun pään sisällä pyörii ja kommenttien kautta mä näen mitä teidän lukijoiden. Siksi arvostankin tätä sun pitkää kommenttia kovasti! En halua tarkoituksella aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä, mutta jos kirjoittaa sensuroimatta ei siltä varmaankaan välty.

      Toiseksi kaikki ei ole ihan sanasta sanaan tulkittavissa. En väitä että kaikki urheilevat pojat olisivat putkiaivoja tai miehet muutenkaan. Vanhan valmentajani juttuun viitaten tarkoitin kuitenkin että poikien on usein helpompi keskittyä yhteen tai kahteen asiaan ja hoitaa muut siinä sivussa. Sitä en tiedä miksi näin on. Johtuuko se sitten kasvatuksesta, ulkopuolisten odotuksista, sosiaalisesta paineesta vai ihan meistä tytöistä itsestämme? Tästäkin on varmasti poikkeuksia, mutta omasta ystäväpiiristäni voi ainakin vetää tuon johtopäätöksen että naisille yhteen asiaan keskittyminen on haastavampaa kuin miehille. Lisäksi naiset miettivät hemmetisti enemmän kaikkea pitkälti tarpeetonta kuin miehet. Tästäkään ei ole osoittaa statistiikkaa valitettavasti. Olisin mielelläni putkiaivo tai ainakin haluaisin kokeilla sitä.

      Olen myös epäonnistunut monta kertaa tässä elämässä sillä kuten kirjoitin, kaikessa ei voi olla hyvä samanaikaisesti. Silti en ole masentunut tai luovuttanut sillä ”winners never quit, quitters never win”. Riittämättömyyden tunne ei tule jokaisesta epäonnistumisesta, sen verran osaan hallita päätäni. Se tulee niillä hetkillä kun olet treenanut vuosia ja panostanut siihen kaikkesi ja loukkaannut. Tai kun parisuhde ei toimi vaikka yrittäisit kaikkesi ja toinenkin yrittää. Tai kun kalenteri on niin täynnä, että nukkuminenkin täytyy aikatauluttaa ja silti et ehdi tehdä kaikkea. Ei siitä, että en saa haluaamaani työpaikkaa, saan tentistä hylsyn tai joltain ihmiseltä pakit. Sun vertaus tosta oli hyvä ja oon samaa mieltä!

      Sanoisin, että me ollaan sun kanssa erilaisia ihmisiä tai ainakin puhutaan paikoin vähän eri asioista tässä. Onnistumisen tunne tulee mulle vahviten sellaisista asioista joihin olen panostanut. Siksi en oikein niele tuota low expectations -juttua. Olen kunnianhimoinen ihminen oikeastaan elämän kaikilla osa-alueilla. Se voi johtua kasvatuksesta, se varmasti johtuu urheilusta ja on vaan osa mun persoonaa. En kuitenkaan koe sitä huonoksi asiaksi. Toki kunnianhimo voi ajaa tähän tilanteeseen josta postauksen kirjoitin, mutta seuraavaksi ajattelin oppia hallitsemaan sitä. Oon täysin samaa mieltä, että kyllä onnistuu kun kokee asian tärkeäksi ja laittaa siihen aikaa. Tätähän tällä kirjoituksella yritän sanoakin: onnistuu kun panostaa MUTTA 10 asiaan ei voi panostaa samanaikaisesti tai ainakaan sitten ei onnistu kaikissa.

      Tiedän, että sä olet monessa mukana ja siksi ihmettelenkin eikö sulle ole tullut koskaan olo että suoritat kalenteriin merkittyjä juttuja? Toisaalta jos on niissä mukana low expectations asenteella niin sitten varmaankin välttyy suorittamiselta.

      Tässä tekstissä näkyy nyt vahvasti mun urheilutausta. Väittäisin, että se vaikuttaa mun ajattelumaailmaan aika ratkaisevasti ja siitähän tässä paljon puhunkin. Loukkaantumisten aikana olen huomannut, että kun jättää urheilun pienempään rooliin, pystyy muun elämän handlaamaan hyvin ja onnistumaan monessa. Mutta kun haluaa treenata tavoitteellisesti kisat mielessä, ei siinä auta enää kalenteri. Jos yöunet tai päikkärit pitää merkitä kalenteriin ja koko aika muuten juosta paikasta toiseen, ei ehdi rauhoittua ja palautua. Noita ainakin kestävyysurheilijan pitäisi ehtiä tehdä.

      Ootko sä harrastanut joskus jotain aikaa vievää urheilulajia niin, että sun tavoitteena on ollut olla kaikista paras? Jos et, niin uskon, että se on suurin syy eroihin ajatuksissamme.

      Mutta tuu hei toistekin lukemaan ja kommentoimaan! Sait mut miettimään tosissaan, kiitos 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s