Fall seven times, stand up eight

Omien kokemusteni mukaan urheilijan rasitusvamma ilmentyy kolmessa eri portaassa. Ensin vähän tuntuu, mutta urheilija ei tervettä päivää nää, joten tuskin tämä vielä mitään. Joskus sitä oikeasti tuntuu vähäsen tänään, ja huomenna, tai muutaman juoksuttoman päivän jälkeen kaikki on jo kunnossa. Ei kuitenkaan valitettavasti aina. Seuraava askel kohti vamman todellisuutta otetaan, kun urheilija onnistuu myöntämään itselleen, että kyllähän tässä nyt vähän enemmän kuin tuntuu, sattuiskohan jopa aika pahasti. Itselleni tämä totuuden hetki on koko kolmiporrasjärjestelmän hankalin. Muistan tasan tarkalleen jokaisesta kolmesta aiemmasta rasitusmurtumastani tuon totuuden myöntämisen hetken; sen hetkisen paikan, sään ja erityisesti tavattoman synkän fiiliksen, kun kaikelta tekemiseltä putoaa hetkeksi pohja. Sitten itketään, ostetaan suklaata ja masennellaan tarvittava aika.

biitsi

Kolmiporrasjärjestelmän tässä vaiheessa ei olla vielä edes nähty lääkäriä saati käyty magneettikuvissa, joten lopullista totuutta ei voi tietää. Oma tunne on usein varma, mutta ehkä niistä magneettikuvista ei löydykään mitään. Viimeinen askel kohti rasitusvamman todellisuutta on lääkärin soitto radiologin lausunnon jälkeen. Sitä ennen voi vielä elellä omissa haaveissaan, mutta siinä se sitten on. Olo on epätietoisuuden jälkeen helpottunut, mutta aina yhtä tyhjä.

vuokatti

Tulevaan suunnataan ennusteen ja treeniohjeiden kanssa – joskus paremmalla, toisinaan huonommalla mielellä. Itselleni ensimmäinen rasmu toi hommaan ainoastaan lisävauhtia lisääntyneiden hiihtokisojen ansiosta. Toinen rasmu oli jo vaikeampi hyväksyä, mutta uuden maantieratsun avulla siitäkin selvittiin.

ylppärimietintä

Kolmas kolahti suoraan vasten kasvoja. Kolmas kesä putkeen sivu suun, kolmannen kerran suunnitelmat vessanpöntöstä alas. Kun vielä vammadiagnoosin kakkos- ja kolmosaskelmien väli venyi alun väärän diagnoosin jälkeen pitkäksi, oli lattialla maattava monta viikkoa ennen kuin kyyneleet sai lopulta pyyhittyä pois. Huonoihin fiiliksiin liittyi ehkä vähän myös epävarmuutta koko urheilutouhun järkevyydestä. Tuli tunne, että vaikka urheilulle kuinka antaa, takaisin ei saa mitään. Paitsi itkun.

IMG_7983

Päätin, että enää koskaan ikinä milloinkaan en urheiluvammojen takia itke. Kahteen kesään en juuri suunnistanut. Treenasin välillä enemmän välillä vähemmän, välillä suunnitelmallisesti välillä vapaammin. Haaveilin, elin, ja opin, että elämässä on muutakin kuin suunnistus (tai kestävyysurheilu). Päätin, että tästä eteenpäin keskityn ainoastaan asioihin joista nautin, ja teen valintani sen perusteella. Ymmärsin, että mun elämän arvoa ei todellakaan määritä kyvykkyyteni suunnistajana. Olemassa on paljon ihania asioita ja ihmisiä, joten ei voi olla aiheellista itkeä viikkoa jalkakivun takia.

sydney

Ja pikkuhiljaa urheilusta tulikin taas kivaa! Hiihto, suunnistus, triathlon. Itsensä haastaminen ja erityisesti kilpaileminen, koska kyllähän siitä kilpailuhenkisenä nauttii aivan suunnattomasti. Sopivan kokoisia tavoitteita ja ihan vain siksi koska itse halusin. Harjoituspäiväkirjan täyttäminen on aina ollut mulle pakkopullaa enkä oikeastaan tykkää käyttää kelloakaan lenkeillä. Suunnittelen seuraavan viikon harjoitukset vain päässäni, ja tykkään treenata paljon.

IMG_8075

Ja nyt kun ton yllä olevan näin itsekin lukee, niin ei kai se mikään ihme ole, että neljä viikkoa sitten tuolla lonkankoukistajan tienoolla taas tuntui. Oli kesäkuussa kivasti aikaa, niin varmaankin sitten lähti vähän mopo keulimaan. Ja kun ei ole harjoituspäiväkirjaa, josta määriä tarkkailla, niin vamman diagnosoinnin kakkosaskelmalle pääsin 3,5 viikkoa sitten Sveitsissä. Siellä Alppien keskellä vähän pillitin ja mietin että eikö oo ihan pirun epäreilua, että vaikka tätä hommaa tekee vaan nauttiakseen niin silti päätyy itkemään ja vammaiseksi? Ja tänään sitten Katja (jos vammoista haluaa jotain hyvää hakea niin pääsee näkemään Katjaa!) soitti lopullisen tuomion: reisiluun kaulan rasitusmurtuman esiaste, pari viikkoa lepoa ja 8 viikkoa juoksutaukoa. Tässä nyt mietin että jaahas.

IMG_9254

Ja jos sä mietit nyt, että ootko sä vähän tyhmä kun sulle aina noita vammoja tulee, niin joo, olen varmasti.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Fall seven times, stand up eight

  1. Tunnistin itteni niin 100% tosta. Joskus menee niin pitkällekkin, ettei sitä urheilun iloa vaan enään löydä pitkään aikaan ja sit miettii että miks mä edes urheilen. Siihen vielä paineet siitä, mitä muut ajattelee/luuleeko ne että mä kusetan/huvikseni näitä vammoja keksin/pidän kuukauden treenitauon ku tikku menee sormeen. Mut näissä se oikee motivaatio mitataan. Helppohan se on treenata jos on aina terve tai menestystä tulee koko ajan. Mutta entä jos yrität tosissaan oot paska ja paskana. Samalla sitä tajuaa mikä oikeesti merkitsee.. Miksi urheilen? Se on kivaa, ja jos se tarkottaa sitä että lenkillä jättää sykevyön ja -mittarin kotiin niin sen kun jättää. Kyllä kilpailemisesta tai vaikka vaan kovista treeneistä voi silti nauttia. Kropalta ei voi vaatia ihmeitä, jokaisen kroppa on yksilö ja kestää eri asioita eri tavalla, joten jos joku sitten sattui ajattelemaan, että vika on henkilössä niin voi miettiä uudestaan. Kaikilla ei ole käynyt niin hyvä tuuri, että kroppa kestää kaiken.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s